Flogging Mollyyn tutustuin ensimmäisen kerran kesällä 2008. Yhtyeen Float-levy toimi kesäteatterinäytelmämme soundtrackina. Omaan muistiin jäivät ainakin jossain omassa kohtauksessa soitettu Man With No Country ja Float.
Viime kesänä sain nähdä Floggarit ensimmäisen kerran livenä. Ruisrockin Niittylavan edusta pölisi koko keikan ajan niin, että naama oli ihan harmaa. Meininki oli aivan HULLU. Kaverilta rikkoutuivat sandaalit, kun päädyimme festariletkaan rokkaamaan. Bändi on aivan mahtava livenä, ja ehdottomasti menen katsomaan uudestaan joku kerta.
Omasta hyllystä löytyy vain live-levy. Siltä voi aistia irkkupubin äänien lisäksi tuoksut ja fiiliksen.
Joulunvietto lapsuuskodissa johti siihen, että selailimme veljen kanssa parit c-kasetit läpi. Löysin ensimmäisen omistamani aidon kasetin, Nylon Beatin Valehtelijan.
Meillä ei ollut vielä vuonna 1999 cd-soitinta, mutta mulla oli oma kasettimankka. Sillä sitten kuuntelin tuota kassua edestakaisin. Sinkkulohkaisujen lisäksi mieleen ovat jääneet erityisesti biisit Mies, Patteri ja Koditon. Enkä tiedä, mitä vanhemmat ovat mahtaneet ajatella, kun 9-vuotias on hoilannut Seksi vie ja taksi tuo -kipaletta.
Kasetti on ostettu Riihimäellä sijainneesta levykaupasta. Kyseistä puljua ei enää ole. Kotelosta löytyy pienellä präntillä kirjoitettu sanavihkoki.
Myös toinen mielenkiintoinen kasetti löytyi. Siinä on aikanaan ollut Alexiaa, jonka päälle on sittemmin äänitetty S.O.A.P:ia, jonka päälle on äänitetty sekalaista musiikkia. Veikkaisin, että Kiss FM:n ääressä on päivystetty sormi rec-napin päällä, koska se suosikkibiisi tulee.
Kevään viimeisiin viikkoihin mahtui haikeutta ja helpotusta. Vuosi Lahden kansanopistossa oli tulossa päätökseen. Aurinko paistoi, ja käsissä kuumotteli halvin kaupasta irtoava lonkero. Ulkona tarkeni hyvin kämppikseltä lainatulla fleecetakilla.
Lauloimme yhdessä Singstaria naapurini 10 neliömetrin huoneessa. Pelasimme kymppikaatoa, panoksilla tai ilman.
Illan kohokohta oli Torvessa esiintyvä Miika Kallio Band. Yhtye esitti Red Hot Chili Peppersin covereita. Jätkillä oli yläruumis paljaana ja öljyttynä, kuten RHCP:llä aikanaan.
Olin ollut armoton RHCP-fani lukioikäisestä lähtien. Sinä iltana kuvittelin, etten koskaan tulisi näkemään suosikkibändiäni livenä. Miika Kallio Band oli ihan hyvä korvike.
Olin kerran sellaisella risteilyllä. Tiedätte varmaan ne 24 tunnin armottomat biletysputket, joiden aikana paatista ei lähdetä mihinkään. Ovat muuten pidemmän päälle tylsiä, kun tax freen ja hytin välillä ravaaminen ei enää kiinnosta. Tai siihen ei enää kykene.
No. Olin siis sellaisella risteilyllä, ja paatti oli täynnä toimittajaopiskelijoita. Kaverini kanssa homma meni siihen, että kuljimme pitkin laivaa Berlusconi-naamarit päässä eläkeläisiä pelottelemassa.
Meno äityi illan aikana railakkaaksi. Humppapuolen henkilökunta seurasi hetken joraamistamme, ja tuli lopulta sanomaan, että disco löytyy tuolta nurkan takaa. Siihen vastauksemme oli, että ai jaa. Joraus humppapuolella jatkui.
Kun aamulla heräsimme, aloimme odotella laivan tulemista satamaan. Sitten tajusimme, että jumankauta. Tässähän menee iltaan saakka. Tilasimme baarista pahanmakuiset juomat. (Älkää ikinä tilatko sitä Siljalla myytävää sinistä drinkkiä!)
Lopulta päädyimme taas tax freehen, levyosastolle. Jostain syystä pienessä nousuhumalassa koin, että minun on ostettava Tuomari Nurmion kokoelmalevy. Albumilla oli kattavasti Dumarin tuotannon huiput. Isälläni oli tuohon aikaan digiboxilla Nurmion konsertti, jonka katsoimme yhdessä läpi pariinkin otteeseen. Jos en pitäisi levystä, isä saisi sen.
En antanut levyä isälle. Levy pyörii aika usein soittimessa siivousmusiikkina. Ja onpahan jokin muisto risteilyreissustakin.
Miten niin? Tuo kysymys nousee joka kerta mieleeni, kun luen vanhojen ja vähän nuorempienkin muusikkopatujen paasamista. Kukaan ei enää osta levyjä. Nuoret kuuntelevat musiikkinsa netistä, ja suurin osa 90-luvulla syntyneistä ei ole edes nähnyt c-kasettia, saati sitten vinyyliä. Miten niin?
Katselen omaa levyhyllyäni, joka on parin viime vuoden aikana lähtenyt rehottamaan kiitettävästi. Valtaosa levyistä on kertynyt vasta aikuisiällä, mutta joukossa on muutama lapsuuden ja varhaisnuoruuden helmi. Merkittävin aukko on ajassa, jolloin kuuntelin kaiken musiikkini tietokoneella. Unohdin levyt, kunnes opiskeluajan koittaessa muistin, kuinka hienoja ne ovatkaan. Ja kuinka hyvältä ne kuulostavat!
Jokaiseen levyyni liittyy jokin tarina, toisiin suurempi, toisiin pienempi. Tässä blogissa aion kertoa noiden albumien tarinat yksi kerrallaan. Yllätyin itsekin, miten paljon yhteen levyyn voi liittyä tunteita ja muistoja.
Omistan tämän blogin Nylon Beatin ja I'Deesin ensimmäisille levyille, sekä Ultra Bran Kalifornia-levylle, jotka rahan ahneudessa vein aikanaan divariin. Toivottavasti joku on ostanut ne sieltä pois. Niistä saatu kymppi paloi jo aikoja sitten johonkin.
