Kevään viimeisiin viikkoihin mahtui haikeutta ja helpotusta. Vuosi Lahden kansanopistossa oli tulossa päätökseen. Aurinko paistoi, ja käsissä kuumotteli halvin kaupasta irtoava lonkero. Ulkona tarkeni hyvin kämppikseltä lainatulla fleecetakilla.
Lauloimme yhdessä Singstaria naapurini 10 neliömetrin huoneessa. Pelasimme kymppikaatoa, panoksilla tai ilman.
Illan kohokohta oli Torvessa esiintyvä Miika Kallio Band. Yhtye esitti Red Hot Chili Peppersin covereita. Jätkillä oli yläruumis paljaana ja öljyttynä, kuten RHCP:llä aikanaan.
Olin ollut armoton RHCP-fani lukioikäisestä lähtien. Sinä iltana kuvittelin, etten koskaan tulisi näkemään suosikkibändiäni livenä. Miika Kallio Band oli ihan hyvä korvike.
Olin kerran sellaisella risteilyllä. Tiedätte varmaan ne 24 tunnin armottomat biletysputket, joiden aikana paatista ei lähdetä mihinkään. Ovat muuten pidemmän päälle tylsiä, kun tax freen ja hytin välillä ravaaminen ei enää kiinnosta. Tai siihen ei enää kykene.
No. Olin siis sellaisella risteilyllä, ja paatti oli täynnä toimittajaopiskelijoita. Kaverini kanssa homma meni siihen, että kuljimme pitkin laivaa Berlusconi-naamarit päässä eläkeläisiä pelottelemassa.
Meno äityi illan aikana railakkaaksi. Humppapuolen henkilökunta seurasi hetken joraamistamme, ja tuli lopulta sanomaan, että disco löytyy tuolta nurkan takaa. Siihen vastauksemme oli, että ai jaa. Joraus humppapuolella jatkui.
Kun aamulla heräsimme, aloimme odotella laivan tulemista satamaan. Sitten tajusimme, että jumankauta. Tässähän menee iltaan saakka. Tilasimme baarista pahanmakuiset juomat. (Älkää ikinä tilatko sitä Siljalla myytävää sinistä drinkkiä!)
Lopulta päädyimme taas tax freehen, levyosastolle. Jostain syystä pienessä nousuhumalassa koin, että minun on ostettava Tuomari Nurmion kokoelmalevy. Albumilla oli kattavasti Dumarin tuotannon huiput. Isälläni oli tuohon aikaan digiboxilla Nurmion konsertti, jonka katsoimme yhdessä läpi pariinkin otteeseen. Jos en pitäisi levystä, isä saisi sen.
En antanut levyä isälle. Levy pyörii aika usein soittimessa siivousmusiikkina. Ja onpahan jokin muisto risteilyreissustakin.
Miten niin? Tuo kysymys nousee joka kerta mieleeni, kun luen vanhojen ja vähän nuorempienkin muusikkopatujen paasamista. Kukaan ei enää osta levyjä. Nuoret kuuntelevat musiikkinsa netistä, ja suurin osa 90-luvulla syntyneistä ei ole edes nähnyt c-kasettia, saati sitten vinyyliä. Miten niin?
Katselen omaa levyhyllyäni, joka on parin viime vuoden aikana lähtenyt rehottamaan kiitettävästi. Valtaosa levyistä on kertynyt vasta aikuisiällä, mutta joukossa on muutama lapsuuden ja varhaisnuoruuden helmi. Merkittävin aukko on ajassa, jolloin kuuntelin kaiken musiikkini tietokoneella. Unohdin levyt, kunnes opiskeluajan koittaessa muistin, kuinka hienoja ne ovatkaan. Ja kuinka hyvältä ne kuulostavat!
Jokaiseen levyyni liittyy jokin tarina, toisiin suurempi, toisiin pienempi. Tässä blogissa aion kertoa noiden albumien tarinat yksi kerrallaan. Yllätyin itsekin, miten paljon yhteen levyyn voi liittyä tunteita ja muistoja.
Omistan tämän blogin Nylon Beatin ja I'Deesin ensimmäisille levyille, sekä Ultra Bran Kalifornia-levylle, jotka rahan ahneudessa vein aikanaan divariin. Toivottavasti joku on ostanut ne sieltä pois. Niistä saatu kymppi paloi jo aikoja sitten johonkin.
